25/7 (FI versio)

Tervetuloa Kalasataman alueelle, kaupunkimme Elävään Laboratorioon. Täällä älylaitteet ja -palvelut tasoittavat elämän töyssyt ja hankaluudet. Tehostaminen on sujunut niin hyvin, että olemme päättäneet lahjoittaa asukkaille ylimääräisen tunnin vuorokauteen. Kyllä, 25/7. Ajatelkaa mitä kaikkea sillä ehtii tehdä! Ylimääräinen tunti jaetaan navan alapuolelle asennettavan laitteen avulla. Kivuton asennus tehdään mukavasti kotona ja se kestää vain 20 minuuttia.

Osallistuminen kuuden kuukauden pituiseen kokeilujaksoon on mahdollista kaikille Kalasataman asukkaille. Terveystarkastus edellytetään. Ottakaa yhteyttä paikalliseen viranomaiseen varmistaaksenne soveltuvuus tai mikäli teillä on kysyttävää oleskeluluvista.

Vieraat, jotka eivät ole Kalasataman asukkaita; varautukaa kohtaamaan henkilöitä, jotka elävät 25/7 ajassa. Pientä sumentumista tai vaimentumista saattaa esiintyä.

Katja: Mitä sä olet tehnyt ylimääräisellä tunnilla?

Mikko: Olen koittanut olla tekemättä mitään!

Katja: [nauraa] Oikeesti?

Mikko: Se on itseasiassa tosi vaikeaa!

Katja: Miten niin?

Mikko: Se on! Aloitin ihan yksinkertaisesti vaan viettämällä ylimääräisen tunnin sängyssä joka aamu. Se oli tosi ylellistä, mutta jotenkin tuntui, että tuhlasin aikaa. Tunsin syyllisyyttä! Olihan se tervettä korjata univajetta, mutta kun se oli korjattu, en vaan enää pystynyt oikeuttamaan sitä. Treenaaminen tuntui kyllä ihan hyvältä, siitä nyt on aina hyötyä. Muut hommat tuntuu vähän vaihtokaupoilta. Kävely, ystävien tapaaminen..

Katja: [muka vihaisena] Hei! Nyt nyt nyt...

Mikko: Äh, anteeksi, tuo kuulosti kauhealta. En tarkoittanut sitä niin. Mä en vaan… mä en taida enää tietää miten vapaa-aikaa vietetään. Jos mulla on viisi minuuttia niin mulla on viisi askaretta, joilla täyttää ne. Mut hei, en mä valita!

Tero: Miten sulla on mennyt sen uuden implantin kanssa? Mä en ihan tajua sitä. Oliko muutos sulle äkillinen tempaisu, kun se laitettiin päälle? Vai kehittyykö ero pikkuhiljaa? Tuntuuko se miltään, fyysisesti?

Sini: Implantti toimii hyvin! Tai en mä ainakaan huomannut mitään ongelmia. Se ei satu yhtään – tai no, oli mun maha vähän hellänä pari päivää asennuksen jälkeen, mutta se on jo parantunut. Sopeutumisessa toki kestää. Menee kuulemma noin viikko, että vuorokausirytmi korjaantuu, että nukkumaanmeno- ja heräämisajat asettuvat 25-tuntisiin vuorokausiin. Mutta muuten elämä tapahtuu ihan samalla nopeudella kuin aiemminkin, tai siltä se tuntuu.

Tero: Onko sulla ollut näköhäiriöitä, kun olet tekemisissä muiden ihmisten kanssa, jotka elävät yhä ilman implanttia, 24/7 ajassa? Mä koitan kuvitella miltä se tuntuu, kun tulen käymään. [miettiväisesti, hupsutellen] Liikutko sä nopeutetusti, näytätkö sä jotenkin sumeutuneelta...?

Sini: Ai niin kuin epätarkalta vai? En! [nauraa] Mutta on mulla kyllä – miten mä kuvailisin sitä, jonkinlaisia vääristymiä. Visuaalisia efektejä, hetkittäisiä välähdyksiä tai heikkoa häilyntää. Ja näkökentän laitamilla huomaan ajoittain jotain, joka muistuttaa <>. En tiedä onko se pysyvää vai hiipuuko se ajan kanssa.

Helen: Hei, mä pääsin nyt, kävelen kotiin päin.

Aino: Moi! Miten sulla meni?

Helen: [huokaisee] Noh, ihan jees. Perus. Sori etten ehtinyt käymään – tuli kiire vuoron lopussa. Nähdäänkö viikonloppuna?

Aino: Okei joo, mä tajuan kyllä. Ei se haittaa.

Helen: Oletko varma? Ei kuulosta siltä.

Aino: Joo olen! Mä vaan… Kyllä sä tiedät. Mä haluaisin, että sä olisit täällä. Siis asuisit täällä. Mä tarkoitin mitä sanoin, kun puhuin yhteen muuttamisesta.

Helen: Joo mä tiedän rakas. Mä en vaan ole varma onko mulla…

Aino: [keskeyttää] Sä tarvitset vaan sen oleskeluluvan. Sitten me oltaisiin molemmat kaksvitosia, eikä jouduttaisi jakautumaan näin, jäämään paitsi yhteisestä ajasta.

Helen: No, sama aurinko laskee, sama aurinko nousee.

Aino: Jos nyt halutaan pysyä runollisissa kliseissä niin varjot, joita se heittää, on vähän vinksallaan.

Helen: [nauraa, lievää turhautumista] Älä viitsi. Pientä liukumaa se vaan on. Oikeasti, mä oletin että tämä olisi paljon pahempaa. Että me oltaisiin epäsynkassa kuin jumittava video. Että sä joutuisit odottamaan mua kaikissa keskusteluissa. Sitä paitsi puhelimetkin on nyt saatu toimimaan eri aikojen välillä.

Aino: Tämä tuntuu erilaiselta. En oikein osaa selittää, mutta ihan kuin me oltaisiin päivä päivältä vähän etäämmällä toisistamme. Niin kuin kuilu meidän välillä vaan kasvaisi.

Helen: Ei se nyt noinkaan – [huokaisee hieman turhautuneena] Aikaero pysyy aina samana, kalenteripäivät pysyvät järjestyksessä.

Aino: Mä tiedän, ettei se toimi niin! Mutta siltä se silti tuntuu.

Helen: Mä olen vain ollut uupunut viime aikoina, siinä kaikki. Ei se johdu aikaerosta. Mä alan hakea oleskelulupaa, kun mulla on taas enemmän energiaa.

Sini: Toimiiko implanttisi normaalisti? Tiedän, ettei eroa pitäisi pystyä huomaamaan sisäpuolelta, mutta – mitä luulet, onkohan mahdollista, ettei se toimisi kunnolla kaikille?

Tero: No, kai se on vierasesine, vähän niin kuin elinsiirto tai ihosiirre... Saattaa se reagoida. Mutta hylkimisestä en tiedä.

Sini: Onko siis implantti itse vierasesine, vai ylimääräinen aika?

Tero: Mmh, mä en ole varma. Se oli vähän kömpelö vertaus, mutta häiriöitä – joo, on niitä ollut. Puhutaankohan me samasta asiasta? Kerro niistä sun häiriöistä.

Sini: No, me ei olla samassa tahdissa. He elävät 24:ssa ja me 25 tunnissa. Mutta mulla on alkanut olla sellaisia hetkiä, joissa ero lipsuu vielä suuremmaksi. Niinkuin aika ryöpsähtäisi tai purkautuisi eteenpäin. En tunne eläväni nopeammin mutta koen hetkiä, tai ajan poukamia, joissa esimerkiksi viisi minuuttia saattaa kestää viisitoista. Aika ei tunnu hidastetulta, mutta ne hetket ovat kuin hengähdystaukoja. Voisin kävellä meren rannalle, käydä suihkussa, tehdä viidentoista minuutin edestä mitä tahansa ja kellon mukaan siihen menisi vain viisi minuuttia.

Tero: [hengähtää helpottuneena] En ole siis yksin! Mutta onko se toisaalta hyvä asia, että sulla ja ehkä muillakin on samanlaisia oireita? Se tuntuu ihan hyvältä asialta! Tai no, mulla oli vähän samanlainen kokemus, mutta ei ihan. Musta se ei tunnu äkillisenä purkauksena, vaan paisumisena. Se kasvaa hitaasti ja kestää pidempään, vaikka laajentuma ei olisi erityisen suuri. Ylimääräinen aika tulee pitkin päivää aaltoina ja pyörteinä.

Sini: Pysyykö se sullakaan tietyssä aikataulussa?

Tero: Ei, ei ainakaan missään tavanomaisessa. Mutta musta alkaa tuntua siltä, että pystyn vaikuttamaan siihen.

Sini: Pystytkö sä hallitsemaan sitä?

Tero: [nauraa] En! Tai en ainakaan vielä! Yritän. Tarkoitin, että jotenkin mun olotila vaikuttaa siihen. Se ikäänkuin lukee mua.

Mikko: Olen vaan—

Nadiye: Niin, mäkin, mut—

Mikko: Anteeksi—

Nadiye: Me puhutaan päällekkäin. Odota. Aloitetaan alusta.

Mikko: Joo, mä aioin vaan sanoa, että ajan lipsumisesta huolimatta musta alkaa tuntua, että mä vähän hallitsen sitä. Entä sinä?

Nadiye: Joo! Tai ainakin vähän. Joinain päivinä se on linjassa mun elimistön tai oireiden kanssa. Jos olen oikein sairas se tavallaan suojaa mua, niin kuin kupla. Se auttaa. Mutta energisempinä päivinä mä olen leikkinyt sen kanssa. Miten sulla on toiminut ohjaus? Pystytkö käynnistämään sen kun haluat?

Mikko: Silloin tällöin!

Nadiye : Mä en ole vielä ihan samalla tasolla.

Mikko: Se vaatii vähän kokeilua. Mä en ole ihan varma mitä tein, kun se onnistui. Se tuntuu kyllä mahtavalta. Mä olen käyttänyt sitä liian paineen purkamiseen.

Nadiye : Ai niin kuin metelin vaimentamiseen?

Mikko: Joo. Joka tapauksessa on oleellista huomata, milloin repeämä muodostuu. Nyt se on jo tarpeeksi voimakas, että voin nähdä sen kirkkaasti. Niin kuin <>.

Nadiye : Minun on vähän erilainen, sumuisempi.

Mikko: Okei, oletko koettanut painaa implanttia? Se auttaa sen käynnistämisessä.

Nadiye: Aijaa. Pystytkö sä tuntemaan sen ihon alla?

Mikko: Joo, jos mä painan sormenpäillä navan ja häpykarvojen puolivälistä. Siinä tuntuu sellainen kiinteä kohta. Vastus, missä pitäisi olla pehmeää. Tunnetko sen? Tai tiukkuutta? Tunnetko mitään?

Manuela: Näetkö sumuisia ruskeita pölykaistoja? Minä tuskin näen niitä, mutta maistan sen. Aina kun se on alkamaisillaan. <<Pölyisiä silikaatteja ja nokisia kemiallisia molekyylejä>> suun limakalvoilla ja kurkunpäässä.

[Sävellyksen rahisevat ja viipyilevät äänet muistuttavat liikkeessä olevia hiekanjyviä ja tuulta. Taustalla soi pitkiä metallisia ääniä. Äänimaisema luo pohdiskelevan ja hiukan aavemaisen vaikutelman.]

Artor: Nyt ne tietää toimintahäiriöistä.

Juuli: Jep, mä huomasin, että yhtiö on lisännyt kokeilun valvontaa. Kuinkahan monet vastaavat kyselyihin päivittäin.

Artor: En minä ainakaan, mähän rakastan niitä häiriöitä! Varsinkin nyt kun olen tottunut niihin ja pystyn vaikuttamaan niihin pikkuisen.

Juuli: Onko se sinusta osa ongelmaa? Ei pelkästään ne toimintahäiriöt, vaan se, että me ollaan väärinkäytetty niitä aktiivisesti, venytetty laajentumia entisestään?

Artor: En tiedä. Mä en usko että ne tietää, että just me väärinkäytetään implantteja, väestötasolla. Mutta ne yrittävät kuroa niitä laajentumia umpeen. Läpäisitkö sä jo hienosäätöpulssin? Ne ovat asentaneet niitä tuonne metalliporteille.

Juuli: Joo. Mä tunsin sellaisen terävän nykäisyn rinnassa, se oli tosi hämmentävää. Vähän kuin valtava sydämentahdistin, joka yrittää saada mut takaisin tahtiin.

Artor: Toimiko se? Onko sulla joku kello siis ajassa?

Juuli: [Nauraa] Ei todellakaan! Mun ahdistus vaan paheni entisestään. Näkökenttään ilmestyi punaisia <>. Tuntui siltä kuin <> mun käsivarsien lävitse. Sitten mä vaan… vähän niin kuin säpsähdin pois kelloajasta, kunnes rauhoituin.

Artor: Oh my god! Mä olen kyllä lipsunut niin kauas 25 tunnista ettei paljon naurata.

Manuela: Oletko yrittänyt aktivoida sitä muiden kanssa?

Erika: Mitä?

Manuela: Niillä implanteilla on sellainen massavaikutus. En tiedä, onko tuo oikea sana, mutta se tulee jos muutama ihminen, joilla on viallinen implantti aktivoi ne yhdessä.

Erika: Jännää! Olin huomannut, että saan siihen paremmin yhteyden, kun olen kumppanini kanssa. Mutta en ole vielä kokeillut useamman ihmisen seurassa. Mun kumppani odottaa leikkausta, joten me ollaan oltu kotona eristyksissä.

Manuela: Tietty. No, meillä oli muutama ihminen kylässä Vivianin syntymäpäivänä ja he jäivät yöksi. Aamulla olimme kasassa sohvalla ja peittoihin kääriytyneenä lattialla. Vähän niin kuin pesässä. Heräsin, tai olin vielä puoliunessa, ja näin sellaisia <>. Sellaiset ohuet, <> nousivat sillan yläosasta käpertyen sen yli. Kun olimme lähellä toisiamme, <<haalea, ylösalaisin olevan U:n muotoinen hohde>> ja värinä ilmestyi. Sitten <<käsivarsien kierteisyys purkautui ja kaasua ja pölyä levisi joka puolelle ihan kuin olisi ammuttu konfetteja>>.

Erika: Siis reagoiko se kosketukseen?

Manuela: Ei me kaikki edes kosketettu toisiamme. Oltiin vaan lähekkäin.

Erika: Okei, mutta olitte kuitenkin ryhmässä. Nämä kentät, tai mitä ne nyt ovatkaan, ilmeisesti yltävät meidän kehojen ulkopuolelle. Kuulostaa siltä, että ne alkavat yhdistyä.

Manuela: Just jotakin tuollaista. Tuona aamuna sain sytytettyä aika-aallon paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Se oli myös vakaampi, kesti paljon pidempään. Se ei romahtanut ja valunut mun sormien lävitse niin nopeasti.

Erika: Huh! Mitenköhän voimakas siitä tulisi, jos meitä olisi kunnon porukka?

Denisa: Hei mä kuulin, että sä olet puistossa. Olen menossa asunnoille katsomaan, että kaikki on hyvin.

Tero: Pääsin tänne just. Nadiye sanoi, että sä ehdit lähteä hetki sitten.

Denisa: Joo, olen jo talolla. Odotan hissiä.

Tero: Montako ihmistä sulla on siellä tällä hetkellä?

Denisa: 17 just nyt, viidessä asunnossa samassa kerroksessa. Täällä on lähes täyttä, joten voimme ottaa ihmisiä vastaan vain, jos ne ovat tosi huonossa kunnossa. Mutta vaihtuvuus on nopeaa, ulkopuolisen näkökulmasta.

Tero: Korkeissa taloissa on varmaan erilaista. Ei vain sun asunnossa vaan koko kortteleissa.

Denisa: No joo, tiettyyn pisteeseen asti. Se johtuu väestötiheydestä. Puistossa tai Redissä on monenlaisia ihmisiä, mutta kortteleissa on enimmäkseen asukkaita, mikä tarkoittaa, että kaksvitoset ovat enemmistössä ja monet ovat kaksviisplus, kuten me.

Tero: Eli laajentuminen on voimakkaampaa.

Denisa: Voimakkaampaa ja vakaampaa.

Tero: Teidän kerroksenne täytyy olla lähestulkoon ajan ulkopuolella, kun asunnoissa on noin paljon ihmisiä.

Denisa: [nauraa] Sen verran voin sanoa, että hissit eivät ole entisellään! Mä melkein säälin huoltohenkilökuntaa. Odota hetki, avaan oven.

[vaimeita ääniä]

Erika: Kun tulet sisään näet <>. On myös <<läpinäkyvää, maitomaista ainetta>>, jonka keskellä on <>.

Denisa: Hei, mä laitan sut kaiuttimelle. Tästä tulee ehkä vähän…

Tero: ok!

[tervehdyksiä joiltain asunnossa olevilta ihmisiltä]

Denisa: Mitä mä olinkaan sanomassa?

Tero: Eikö ryhmävaikutus kuitenkin tehoa kaikilla kaksvitosilla? Kaikillahan tulee outoja häiriöitä porttien läpi kulkiessa.

Denisa: Ei, se on vain vuorovaikutusta implanttiteknologian kanssa. Normaalia ajan laajentumista. He ovat silti vakaassa 25/7 ajassa.

Katja: Standardi laajentuma!

Juuli: Dilated standard time!

Katja: Mitä me sitten ollaan? Jos tuo pätee kaksvitosiin.

Juuli: Mutatoitunut standardiaika

Erika: Arvostele mutatoituva aikalaajentumasi asteikolla yhdestä kymmeneen suhteessa kykyysi selviytyä päivittäisistä askareista. [ryhmä nauraa, puheensorinaa]

Denisa: Mutta täällä, kunhan olet sisäpuolella, se on… erityisen hidasta. Joo. Ei kuitenkaan pysähtynyttä, ei yhtään. Täytyy vaan saada mittasuhteet sopiviksi. Meitä on niin paljon, että me voidaan venyttää tämä kupla päivien pituiseksi, pian pääsemme viikkoihin. Omassa tahdissamme, omilla aikomuksillamme. Me palaudutaan. Tai astutaan vain hiukan sivuun aikajanaltamme.

Katja: Tule, jos tarvitset meitä.

[Viimeiseen Echoon pääsee portaita pitkin, mutta sen voi kuulla myös katutasossa. Varothan liikennettä!]

Tero: Kuinka monta ihmistä teille vielä mahtuu? Ja onko muita kommuuneja olemassa?

Erika: Alueet, joilla on paljon uusia käyttäjiä, voi erottaa <<täplikkäistä säikeistä>> ja <>. Se johtuu valosta, joka heijastuu heidän vielä muodostuvilta kehoiltaan. Tiimimme löysi <<1001 pistemäistä valolähdettä>>, monet niistä <<vielä pölyisissä koteloissaan odottavia>> nuorukaisia